Ennen Messukeskuksesta lähtöä sulkeuduin wc:hen vaihtamaan vaatteita. Puku ja kiiltävät kengät saivat mennä matkalaukkuun, josta löytyi tilalle vaelluskengät ja ulkoilupuku sekä sen alle asianmukaiset kerrokset. Enimmät kerrokset sain tosin heti riisua pois, koska päivä oli aurinkoinen ja lämpötilakin lähellä kahtakymmentä astetta. Matkatavarat kävin viemässä rautatieaseman säilytyslokeroon, ja sitten lähdin retkelleni.
Aloitin matkan ajamalla junalla Pasilaan, sillä päärautatieaseman ja Pasilan väliset maastot olivat jo ennestään tulleet tutuiksi. Arvelin viisaaksi säästää voimia kauemmas, oudompiin maisemiin. Karttaa minulla ei ollut mukana, mutta kännykän navigaattorin arvelin antavan riittävästi tukea suunnistukseen. Alkumatkasta mitään ongelmaa ei ollutkaan, kun aurinko paistoi, mutta taivaan mentyä pilveen harhauduin yhdessä kohtaa vähäksi aikaa väärään suuntaan. Kokeilin työkännykässäni olevaa Nokian Ovi-karttaa, joka ei kuitenkaan näytä kevyen liikenteen reittejä. Keskuspuiston kaltaisessa kapeassa puistomaisemassa tuo puute ei ole ongelma, mutta varsinaiseen metsäretkeilyyn ei noista kartoista ole mitään hyötyä.
Ensin piti siis löytää reitti Pasilan asemalta Ilmalan kautta Keskuspuistoon. Alkumatka radan länsipuolta, sitten koukkaus Ilmalaan ja lopulta Ilmalankadun mutkasta löytyi polku, jota lähdin kulkemaan kohti pohjoista. Ensin ylitin Hakamäentien ja pian sen jälkeen rautatien, ja sitten olinkin jo keskellä metsää. Tosin ei se oikein siltä tuntunut, sillä liikenteen melu kuului vielä hyvin voimakkaana. Silmäniloa tarjosivat laajat valkovuokkomatot, jollaisia kotipuolessa Oulun seudulla ei ole.
Matka jatkui Metsäläntien yli Maunulanpuistoon, josta löytyi yllättäen mukava paikka nauttia kupillinen kahvia ja muna-anjovisvoileipä välipalaksi. Oli minulla iso King size Tupla -patukka ja vesipullo mukana, mutta ainahan se kahvikin maistuu, eikä pikkusuolainen syötäväkään pahaa tee. En tosiaankaan ollut edes tiennyt Maunulan Ulkoilumajan olemassa olosta, mutta jatkossa se on hyvä muistaa. Paikka on kivan näköinen sekä ulkoa että sisältä.
Reittini varrella oli ulkoilijoille monia levähdyspaikkoja, joista osa oli varustettu myös jumppaohjeilla.
Komean saarnimetsikön jälkeen avautui reittini vieressä puutarha, jossa palstaviljelijät olivat jo täydessä työn touhussa.
Edellisen vuoden myrskyjen jäljiltä metsässä oli vielä paljon kaatuneita puita, joista osa oli jo raivattu pois. Tämä kauniisti puron yli kaatunut runko saisi vaikka jäädäkin tähän.
Osa puista oli kaatunut juurineen, mutta myös katkeamalla kaatuneita oli paljon.
Seuraavaksi oli edessä vähän rauhattomampi osuus, eli Pirkkolantien ylitys, kävely Pirkkolan urheilupuiston läpi ja sitten vielä Kehä I:n ylitys. Näistä rakennetuista maisemista piti päästä äkkiä pois.
Mutta ei ihan vielä, sillä seuraavaksi piti ylittää Kehä I. Tästä sillalta avautuvasta näkymästä ei oikeastaan voi todeta kuin että EVVK.
Nämä citymaisemat taakse jätettyäni saatoin taas keskittyä luonnon tarkkailuun. Tämä puu on tarjonnut monelle tikalle hyviä aterioita.
Myös muurahaiset olivat jo heränneet kevätaskareisiinsa.
Tässä yksi hyvä tapa ansaita vähän taskurahaa. Eivät ole pöntöt hinnalla pilattuja.
Pirkkolan jälkeen sää muuttui vähän sateiseksi, tosin kuurot olivat heikkoja eivätkä kestäneet kauaa. Herkät kukkaset olivat kuitenkin menneet sateensuoja-asentoon.
Ei tainnut olla kovin viisas ajatus ottaa venyttelytukea näistä puista. Ei vaiskaan, en se minä ollut. Ja sitä paitsi se oli vahinko.
Tämä koivu tarjosi hyvän kasvualustan kääville.
Jatkoin matkaa Maununnevan ja Länsi-Pakilan välisen kapean puistokaistaleen kautta edelleen kohti pohjoista. Täältä löysin retkeni erikoisimman kohteen - jälleen sellaisen, jonka olemassa olosta en ollut tiennyt aiemmin mitään. Ja nämäkin havaitsin oikeastaan ihan vahingossa, kiitos pissahädän, jonka vuoksi poikkesin kävelytieltä metsään etsiäkseni paikan, jossa voisin pahennusta herättämättä tyhjentää rakkoni.
Metsästä löytyi ihkaoikeita juoksuhautoja, eikä aivan vähän. Paikoitellen ne olivat vielä hyväkuntoisia, mutta muutamin paikoin karike oli jo täyttänyt ne ehkä puolilleen.
Tuliasemakin sieltä löytyi.
Kotiin palattuani tutkin asioita netistä ja löysin paljon kiinnostavaa tietoa näistä rakennelmista. Ne ovat osa Helsingin ympärille vuosina 1914-1918 rakennettua linnoituslaitteiden ketjua, joka puolestaan on osa Pietaria suojaamaan rakennettua puolustusjärjestelmää. Venäjä oli tuolloin sodassa Saksan kanssa, ja linnoitusketju rakennettiin siltä varalta, että saksalaiset yrittäisivät hyökätä Pietariin Suomen kautta. Tämä ja paljon muuta tietoa linnoitusrakennelmista on luettavissa näiltä sivuilta: Askartelupöydän ulkopuolella -blogi; Helsingin kaupunginkirjaston Kysy mitä vain -sivusto sekä Krepost Sveaborg -sivusto, jossa on myös kartta Helsingin seudun maalinnoitusten sijainnista.
Alue on myös suunnistajien suosiossa, mistä kertoi löytämäni Iltarasti numero 33.
Metsässä kulkiessa ajatukset lähtevät helposti harhailemaan. Yhdessä kohtaa taisin ajatella jotain sopimatonta, vai miksiköhän nämä puut punastuivat.
Mielenkiintoinen betonikansi tuuletusputkineen oli seuraava ihmetyksen aiheeni. Ehkä tässä on kyse vain jostain kaukolämpöputkistoon kuuluvasta systeemistä, vai olisiko ohjussiilo.
Avattavaksi tämä on kyllä tarkoitettu, koska kannessa on nostolenkit. Ja pienempiä tarpeita varten pienempi luukku.
Tämän kapeikon pohjoisreunalla on Paloheinän vuoristomaisema laskettelurinteineen. Kansalaisen karttapaikan kartasta katsoin, että Paloheinän huippu on 59,7 metriä merenpinnan tasosta. Lieneekö Helsingin korkein piste?
Paloheinän rinteet tarjoavat näin kesäaikaan urheilijoille hyvän treenausmaaston; siinä syke nousee, kun näitä rinteitä kirmaa ylös alas.
Luonnon rauhasta ei valitettavasti täälläkään voinut puhua - vaikka maantieliikenteen äänet olivat jo vaimenneet, oli tilalla uusi melusaaste: Helsinki-Vantaan lentokenttä on jo niin lähellä, että nousevien ja laskeutuvien koneiden äänet kuuluvat hyvin. Ja niiden välillä tasaisen taustapörinän takasi kentällä rullaavan potkuriturbiinikoneen ääni. Mäen päältä lentokonehallit erottuvat jo selvästi.
Paloheinän jälkeen matkani jatkui vielä vähän matkaa pohjoiseen: ohi Haltiavuoren ja aina Pitkäkosken ulkoilumajan läheisyydessä olevan koirapuiston kohdalle, josta sitten käännyin kohti asutusta löytääkseni bussipysäkin ja päästäkseni taas takaisin keskustaan. Maasto oli täällä taas vähän erilaista, etelämpänä vallinneen tasamaan tilalla oli nyt mäkisempää maastoa ja isoja kiviä.
Kesän ensimmäinen kimalaishavaintokin tuli tehdyksi; mustikan kukinta on täällä kohta ajankohtainen asia.
Tällaisia ojitettuja metsiä oli reittini loppuosan varrella; hyvin samanlaista maastoa olen nähnyt Oulussakin, Toppilan rantametsissä. Jos oikein asian ymmärrän, on tässä kyse vanhasta viljelysmaasta, joka on peltojen paketoinnin jälkeen saanut rauhassa metsittyä.
Kävelytien vieressä näin korkean metalliverkkoaidan, jonka takana oli iso laakea alue, jota piti ihmetellä tarkemmin. Aidassa oli kyltti, joka kertoi nauhoittavasta kameravalvonnasta, ja vähän parempaan paikkaan etsiydyttyäni sain otettua aidan läpi kuvan.
Retken jälkeen tutkin taas vähän nettiä, ja kartasta löysin ensiksi tiedon, että tämä paikka on nimeltään Pitkäkosken vedenpuhdistuslaitoksen lampi, jonka omistaa HSY eli Helsingin Seudun Ympäristöpalvelut. Pitkäkosken vedenpuhdistuslaitos tuottaa nykyisin 55 % pääkaupunkiseudun ja lähikuntien talousvedestä. Tämän lammen merkitystä en onnistunut netistä selvittämään, mutta ehkä joku blogini lukijoista tietää?
Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös tämäkin retki. Kolme ja puoli tuntia kestäneen haahuilun jälkeen palasin sivistyksen pariin; porttina oli tällä kertaa Perhekunnantien pää Hakuninmaan kaupunginosassa.
Bussipysäkin aikataulunäytöstä katsoin, että seuraava kyyti lähtisi varttitunnin päästä, joten kävelin vielä vähän matkaa - Kanneltien ja Kaarelan raitin risteykseen, josta nousin linjan 42 bussin kyytiin ja palasin sillä Elielinaukiolle.
Onnistuneen retken jälkeen menin syömään ja sen jälkeen olikin jo aika kiivetä yöjunaan ja lähteä kotia kohti. Kävelyharrastuksen kannalta päivä oli varsin mainio, askelmittarinikin tuli tyytyväiseksi laskettuaan tälle päivälle kaikkiaan 26.194 askelta (suositus on vähintään 10.000 askelta päivässä); päivän kokonaiskävelymatkaksi tuli 19,64 km, mikä lienee henkilökohtainen ennätykseni.
Ei tämä tähän lopu. Kunhan sopiva aika tulee, palaan bussilla Perhekunnantielle ja jatkan siitä kävelyä edelleen pohjoiseen. Kiinnostavia maastoja siellä on vaikka kuinka: Silvolan tekojärven jälkeen voisi vaikka jatkaa Vantaanjokea seuraillen lentokentän länsipuolitse kohti Seutulaa. Ehkä jostain löytyy vielä sellainenkin paikka, jossa luonnon rauha olisi täydellinen, ilman ihmisen tuottamaa äänisaastetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti